Koko ajan se tippuu, onhan se nyt nähtävissä, painan jo vaatteet päällä huomattavasti vähemmän kuin mitä olen painanut pelkissä alusvaatteissa aloittaessani. MIKSI sitä ei osaa olla tyytyväinen pieniinkin muutoksiin, kun huomaa että kappas vain! Miksi pitää olla niin kärsimätön... Miksi en osaa iloita siitä, että olen kuitenkin taas vauhdissa tämän elämänmuutoksen kanssa?
Eräs ystäväni saa minut usein ahdistumaan. Tapasin hänet viikonloppuna, ja sen kyllä huomaa taas kuinka se vaikutti mielialaani. Hän on todella ulkonäkökeskeinen, kriittiinen itseään ja muita kohtaan ulkonäöllisesti. Hän on itse laiha, todella laiha, hänestä voisi jo sanoa että liian laiha. Silti hän jaksaa MINULLE, itseään varmasti 30 kiloa lihavammalle, puristella olemattomia "jenkkakahvojaan" ja olematonta mahaansa, "Mulla on tässä taas tämmönen kauhea läskimakkara" Joopa joo. "Mun vatsalihakset on kadonnu näkyvistä!" Vai niin, minä en ole omia vatsalihaksiani koskaan edes nähnyt.
Hän tietää kyllä mitä ajattelen itsestäni ja omasta painostani, mutta ei tunnu yhtään osaavan ajatella, miltä minusta tuntuu tuollainen. Hän myös usein arvostelee ihmisiä lihavaksi aika ikävillä sanakäänteillä. Ei minua, mutta muita, ihan vieraitakin ihmisiä.
Tuo laittaa miettimään, arvostelevatko vieraat ihmiset minuakin kadulla. Ahdistava ajatus.
Sekin turhauttaa, että kesä menee koko ajan, pian se on taas ohi. Ei tänäkään kesänä parempaa kroppaa, ei tänäkään kesänä kivoja vaatteita. Näenkö koskaan sitä laihempaa kesää? Se lyhyt suomen kesä tässä pitkän talven maassa on kuitenkin se mihin tulee aina alitajuisesti tähdättyä, kuten monet muutkin... "Kesäkuntoon", "rantakuntoon" Ei talven pimeydessä paksujen vaatekerrosten alta kukaan niin huomaa. Talvi on tähän asti ollut lohduttavaa aikaa kun voi piiloutua vaatteisiin. Mutta talvi ei saa enää olla tekosyy.
Ensi talvena olen laihempi, ensi talvena vaatteita ei käytetä piiloutumiseen. Ensi keväänä on hyvä mieli, ensi kesänä minulla on kivoja vaatteita... Ensi vuonna... *huokaus*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti